Just turn it over 'cause you're powerless

Yleensä mä linkitän mun postauksiin biisit hetken mielijohteesta ja ilman mitään tarkoitusta, mutta tänään mä toivon että kuuntelette ton oikeesti. Se nimittäin pelasti mut aamulla totaaliselta hermoromahdukselta. 

Tunteet on syvältä. Ne on kuolemattomia, ja kun yrität ampua niitä päähän kasimillisellä, ne näyttää sulle keskisormea, solmii sun aivot ja lopputuloksena on se, että makaat sängyllä vähintäänkin merimiessolmussa ja yrität vuodattaa ne tunnistamattomat fiilikset nestemäisinä sun silmien kautta kauemmas sun kropasta. Mä ymmärrän paremmin kuin hyvin niitä ihmisiä, jotka juo liikaa tai myrkyttää itseään suonensisäisillä, tai muilla iloaineilla päästäkseen edes hetkeksi pois käsittelemästä sellaisia tunteita, joita normaali aivoilla ja sydämellä käyvä eliö ei vaan pysty käsittelemään.

Välillä kelaan kuinka helppoa olis olla vaikka kultakala. Venailis vaan tyytyväisenä iltaa ja sitä, että joku mahdollisesti tiputtaa sun likaiseen akvaarioveteen pari hassua ruokahiutaletta. Tai koira! Ei tarvitsisi kuin läähättää ja kierähtää välillä selälleen niin kaikki rakastaisi ja rapsuttaisi masusta. Teeppä sama ihmisenä niin ne toimittaa sut suljetulle.

Mulla on kaikki asiat ihan hyvin. Ihan sanalla tarkoitan sitä, että kaikki menee niin kuin pitääkin, mutta joka asiasta tuntuu puuttuvan jotain. Esimerkiksi mun ystävyyssuhteet menee loistavasti, mutta mulla on aivan liian vähän aikaa mun ystäville. Tai se, että vaikka mä en haluaisikaan mitään kuvottavaa suhdedraamaa, mutta tunnen itteni tosi yksinäiseksi aika-ajoin. Mulla olis lukemattomasti samantapaisia esimerkkejä, ja tiedän, tiedän, että asenteenmuutos olis taas kohdallaan.

Sitten kelasin sitäkin, että onko mulla edes oikeutta valittaa. Oon kannatellut niin raskastaustaisia ihmisiä harteillani mun lyhyen elämäni aikana, ja kuullut tuhottoman monta erilaista elämäntarinaa ja suurin osa niistä on paljon rankempia kuin mun kokemat asiat. Mähän elän tälläkin hetkellä kuin prinsessa. Mulla on universumin parhaat vanhemmat, ystäviä ja katto pään päällä. En vaan aina muista ajatella niitä positiivisia asioita silloin, kun mun pään sisällä tapahtuu jotain negatiivista.

Valitan silti vielä vähän. Mun elämään on lyhyessä ajassa tullut kamalalla ryminällä monta uutta ihmistä, ja pelkään kokoajan että oon liian sinisilmäinen ja luotan liian helposti. Mulla on tapa uskoa, että mua ei koskaan kuseteta ja luotan aivan liian nopeasti. Sitten jälkikäteen kadun ja ajattelen aina uudestaan ja uudestaan, että tunteet vei ja järki jätti. Vihaan sitä tunnetta ku joudun kelaamaan mielessäni, että mitä oonkaan puhunut ja sen jälkeen paineilen, ’että ei hitto, mä en muuten tiedä luotanko mä tuohon ihmiseen vai en.’ Sitten vaan rukoilen, että voin luottaa, koska en osaa rakentaa aikakonetta, mennä ajassa taaksepäin ja perua sanomisiani.

#DEEP #OVERTHINK #IHOPETHATIWLLBENORMALSOMEDAY

Did I ever tell you how I cried after you get the best of me

Tajusin tänään, että en tule välttämättä koskaan näkemään Negativea livenä ja oon jäädyttänyt itseäni kylmillä väreillä katsoen niiden livevetoja. Miksi kaikki mun suosikkiyhtyeet ja -artistit on joko hajonneet, kuolleet, tai tässä tapauksessa jääneet tauolle ilman minkäänlaista tietoa jatkosta? Sovitaan, että tämä on syypää tän päiväisen tekstin kömpelyyteen.

Survouduin siis Saralle eilen illalla puoliväkisin purkamaan mun aivosolmuja ja ensimmäisen vartin aikana tilattiin lähiravintolasta pizzat. Siinä sitten loppuilta tehtiin ähkykuolemaa ja katsottiin The wolf of wall street. Dicaprio on aina yhtä syötävä, vaikka itse leffa olikin vähän pettymys. Kolme tuntia pelkkää huumeita, miljoonittain rahaa ja ihan mauttoman paljon seksiä. Taitaa olla elokuvantekijöiden ideat lopussa. 

Käytiin alkuyöstä hautausmaalla kävelemässä ja toivottamassa ennenaikaiset uudetvuodet mun isoisän hautakivelle. Mä rakastan sitä tunnelmaa mikä hautausmailla vallitsee. Tuntuu kuin joka sana pitäisi kuiskia, ja vaikka se koko alue olisi ihan hiljainen, tulee sellainen tunne, että siellä on joku läsnä kokoajan. Vaikka mä en jumalaan uskokkaan ja olen kamalan uskontovastainen muutenkin, niin hautausmaa on sellainen paikka jossa mä uskon johonki. En jumalaan enkä enkeleihin, mutta johonkin jota en osaa sanoin selitää. Tai ehkä tunnen vaan jonkin läsnäolon mun pään sisällä. Hautausmaa saa mut tuntemaan itseni niin pieneksi, siellä nöyrtyy ja unohtaa aina kaiken epäolennaisen ja turhan. #OVERTHINK

Mutta jos te haluatte nähdä maanpäällisen enkelin niin käykää tsekkaamassa mitä tän linkin takaa löytyy! 

Because our ribs are cages

Mun elämään on ilmestynyt aivan uskomaton muusikonalku. Oon ihan yhtä hymyä kun ajattelenkin koko asiaa. Vaikka mun elämä jumittaa vieläkin ikävästi, niin samaan aikaan se tuo mulle uutta ihan mun huomaamatta. Oon sanattoman onnellinen siitä, että noin upee persoona piristää nykyään mun harmaansävytteisiä päiviä ja laajentaa mun musiikkitietoisuutta. Vai olisko joku voinut kuvitella, että pystyn kuuntelemaan esimerkiksi Justin Timberlakea ilman ulinoita ja vapaaehtoisesti? En minäkään, mutta ihmeitä tapahtuu. Kaiken ton musiikkihössötyksen keskellä musta tuntuu, että joku ymmärtää mua ja mun sekasortoja ajatuksia vähän pintaa syvemmin. Oon vaan saanut avattua kipeitä asioita ihan eritavalla kuin monelle muulle pitkään aikaan. 

Jos luet tätä niin haluan, että tiedät kuinka onnellinen oon susta

Tän onnellisen ja yli-innokkaan tytön sisällä kuitenkin kummittelee pieni pelonhäivä. Mä pelkään että tää on taas näitä elämän ohimeneviä tähdenlentoja, joita mun elämässä on pyörinyt surullisen paljon. Pelkään sitä, että tää onnellisuus ja koko meidän ystävyys on muutaman kuukauden sisällä vaan muistona mun pienissä ajatuksissa ja blogiteksteissä. Mun on vaan kamalan vaikea nykyään ymmärtää, että mun elämään voi joskus tulla jotain pysyvää ja näin positiivista. Joo, ehkä mä taas vähän yliajattelen. 

Mun isosisko tuli tänään pitkästä aikaa Kuopioon viettämään joulua ja ollaan sen miesystävän kanssa soiteltu kitaraa ja fiilistelty hyvää musiikkia. Mä rakastan sitä miten meidän sekava ja hajonainen perhe tiivityy jouluksi. Rakastan sitä oikeesti niin paljon, että itkettää. 

Ps. Tiedostan kyllä että mun ulkoasu ei aivan sovellu jouluaikaan. Minkäs teet kun olen näin saamaton!

She better sleep with one eye open‏

Oon nyt viimeisimmät postaukset kirjoittanut lähinnä onnellisuudesta ja hyvästä olosta, mutta haluan avata mun viimeöisiä fiiliksiä vähän tasapainoittamaan tätä vaaleanpunaista blogimaailmaa. 

Mua ahdisti pitkästä aikaa, eikä ihan vähääkään. Joka suunnasta sain kuulla kuinka paljon eri ihmisillä on suunnitelmia niiden elämän varalle, ja tajusin, ettei mulla ole mitään. En mä halua lähihoitajaksi ja juuttua siihen helppoon kellokorttielämään, perustaa pientä söpöä perhettä ja pahimmassa tapauksessa jumittua Kuopioon mun loppuelämäksi. Kuinka ahdistavalta toi ajatus tuntuikaan kahdelta yöllä. Eniten mua ottaa tässä aiheessa päähän ne muka tsemppaavat lauseet "Sulla on vielä elämä edessä" ja "Sä olet vielä ihan liian nuori stressaamaan tollasta". Milloin mä olen tarpeeksi vanha stressaamaan mun elämästä? Sittenkö kun olen oikeasti se kuusikymmpinen katkeroitunut kolmen lapsen yksinhuoltajaäiti, joka on neljäkymmentä vuotta työkseen työntänyt muistisairaiden mummojen suuhun kaurapuuroa? Sittenkö? Mä luulen että silloin se on jo vähän liian myöhäistä. Tosin mua ahdisti muutama muukin asia ja kaikki pienetkin asiat tuntui tuohon aikaan kamalan painavilta. 

Sain sitten aamuyöstä mun fiilikset selviteltyä yhden ihanan ihmisen avulla, ja aamulla mä en eden ajatellut koko asiaa. Tän päivän kuvasaldo tosin on suhteellisen tiivis ja koirarikas, oon ollut kamalan kiireinen jouduttuani vauvavahdiksi. Aloin muuten ihmetellä tätä hullua postaustahtia. Ensin musta ei kuulu mitään puoleenvuoteen ja nyt mä kirjoitan päivittäin. Ehkä tää joulu on sekoittanut mun pään lopullisesti.

Love me two times

Saanko mä kirjoittaa tänään kliseentäyteisesti? Saanhan? Tietysti mä saan, mun blogihan tämä on. 

Mä heräsin tänään hymyillen. Valvoin aamuyöhön ja nukuin pitkään, aivot käännetty lomarytmiin siis! Vaikka viime postauksessa kitisinkin, kuinka mun elämä painaa sitä surullisen kuuluisaa jarrupoljinta, se on mulle ihan okei. Oon onnellinen, että mun ei tarvitse stressata tai murehtia nyt mistään.  

Sain aamulla taas uuden tatuointivision ja otan innolla että pääsen toteuttamaan sitä. Mun päänsisäinen pöytälaatikko pursuaa erilaisia tatuointi-ideoita ja unelmia, mutta paineilen vieläkin mun jumalattoman piikkifobian kanssa, eikä mulla just nyt ole liiemmin rahaakaan väritellä mun ihoa täyteen. Luokitellaanko tatuointikuume sairaudeksi? Onko tähän lääkitystä, vieroitushoitoo tai kenties vertaistukiryhmiä? I need some help right now!

Mulla on ollut jo pidempään kamala motivaatiopuute kirjottamisen suhteen, mutta viimeyönä tajusin taas kuinka tärkeetä se on mulle. Sain hirmuisesti ideoita mun päähän, enkä ehtinyt saada puolistakaan otetta, mutta kirjoitin kuitenkin kolme sivua eteenpäin. Ehkä mä joskus istun upeilla glamour-illallisilla ja juhlagaaloissa mun kirjoittaman kirjan kanssa. Tai sitten en. Ei voi tietää! 

Musiikkia, joulutunnelmaa, perhe, lisää musiikkia, ystävät, lumi, koti, The Doors, uudet tuttavuudet... Nää asiat tekee mut just tänään aivan sanoinkuvailettoman onnelliseksi. Ainut mikä mua ärsyttää suunnattomasti on se, etten saanut aseteltua tän postauksen kuvia kunnolla ja mun teksti on kamalan väsynyttä. Ehkä mun pitää kirjoittaa vähän useemmin tästä lähtien. Ja varmaan vaihtaa ulkoasua vähän talvisempaan. Huoh. 

You will know my name

On tapahtunut niin paljon, mutta kuitenkaan ei ole tapahtunut mitään. Mun elämä junnaa paikallaan, vaikka mun ympärillä tapahtuu kamalasti. Toisaalta tällainen stoppivaihe ja rauhoittuminen on älyttömän hyvä asia mun elämässä just nyt.

Musta tuli sylikummi. Sain joululahjat melkein ostettua. Oon nauranut, itkenyt ja ollut niiden välimaastossakin suhteellisen paljon. Oon löytänyt uusia bändejä, ja vähän vanhempiakin mun soittolistaan. Oon lukenut ja neulonut mun sormet kipeiksi. Oon tutustunut uusiin ihmisiin, ahdistunut niistä, ja samalla ollut niistä suunnattoman onnellinen. En tiedä, olen sekava.  Oon salaa ikävöinyt Reetaa joka päivä ja tuijottanut sen kuvia mun tv-tasolla. Sain tehtyä ensivuoden koulutusohjelmavalinnan, ja pääsyin Mielenterveys ja päihdepuolelle, niin kuin ajattelinkin jo ennen koko amiskan alkua. Nyt toivon vaan, että pääsen sinne, eikä mun tarvitse opiskella vuotta jotain, mikä ei oikeasti kiinnosta. Tai jäädä välivuodelle.

Ehkä paras asia tän kaiken jouluhässäkän ja koomavaiheen keskellä on se, että keskiviikkona tulee myyntiin ACDCn keikkaliput, ja me päästään kuin päästäänkin sinne Saran kanssa. Miten me jaksetaan odottaa puoli vuotta? Meillä on jo kamala määrä suunnitelmia, unelmia ja intoa. Gaaash, aivan liian pitkä aika! 

Tartu jo kii, anna kaikelle tarkoitus

Sanoisinko että aika onnellinen viikko takana. Musta tuli torstaina Täti maailman täydellisimmälle pikkuprinsessalle. Käytiin tietenkin ostamassa pienokaiselle oma Ainupupu ja tuoreelle äidille ruusuja. Kuinka paljon noin pieni ihminen voikaan piristää mun maailmaa. Perjantaina pääsin sitä sitten jo ihailemaan ja samaisena päivänä pitkään odotettu Jonne Aaronin uusi albumi Risteyksessä tuli myyntiin.

Levyltähän julkaistiin tuo Yksin single jo muutama viikko sitten, joka on aivan loistava, joten oletin tulevan levyn olevan enemmän Negativepainoitteinen, mutta väärässä olin. Odotin tolta levyltä ehkä vielä vähän enemmän, vaikka se saikin ihan hulluja kylmiäväreitä ja tunnekuohuja aikaan. Parin biisin kohdalla en osaa päättää, tykkäänkö niistä ollenkaan. Oon kuunnellut koko levyn vasta kahteen kertaan, etten uskalla sanoa vielä mitään tän suurempaa arviota, mutta lyriikat ainakin iskee niiden syvällisyyden takia aivan sata-nolla. Niistä kuulee aivan selkeästi Jonnen omia kokemuksia ja varsinkin viimeisestä biisistä, Kaunis kuolee pois, löytää paljon sellaisia asioita joista Jonne on haastatteluissa puhunut.  

Mun suosikit Albumilta on Yksin, Ota mut, Kirosanoja, Käsi joka sydäntä ruokkii, Parempi yksin ja Kaunis kuolee pois.

Kerro, turhaanko sua odotan ja vain ajantajun kadotan

Oon tajunnu asioita. Luoja kuinka paljon mä olen tajunnut turhia asioita viimeaikoina. Tajusin, etten pysty kuuntelemaan John Legendin All of me:tä itkemättä. Tajusin, että oikeestaan nautin tosta syksyn kaatosateesta ja kylmästä tuulesta. Tajusin taas kerran että talvi tulee oikeesti, ja tajusin että vihaan lunta, niinkuin joka ikinen vuosi. Tajusin, että oon saanu mun ehkä maailman turhinta, mutta mulle tärkeintä kirjaa kirjotettua yhdeksän sivua eteenpäin. Havahduin siihen, että olin kuunnellut Jonne Aaronin uusinta biisiä varmaan kymmenen kertaa putkeen ja meinasin jäätyä kylmiin väreisiin ja menettää näkökyvyn pelkästään sen takia, että toi biisi liikkutti mua niin paljon että itkin silmät irti. 

Tajusin, että mun ja Saran Michael Monroen keikkaan on enää viikko. Tajusin kuinka onnellinen oon siitä, että pääsen hetkeksi pois kuopiosta. Tajusin myös, että saatetaan keskenämme eksyä Jyväskylään, mutta sekään ei haittaa ollenkaan. Tajusin miten ihana Sara on vaikka se onkin varmasti maailman hankalin ihminen. Tajusin kuinka paljon vihaankaan tätä kaupunkia. Tajusin, että mun vanhemmat on oikeasti maailman parhaat eikä niissä oo mitään valittamista. Ne btw varas meille Teneriffan matkan helmikuulle, ja tajusin että huokaisin senkin takia pitkänpitkän onnentäyteisen huokauksen. 

Tajusin, että rakastan tekotaiteellisia blogitekstejä, villasukkia ja kahvia. Ja tekotaiteellisia kuvia, esimerkiksi juuri niistä villasukista ja kahvikupista. Tajusin, että rakastan Queenchristin runoja. Tajusin, että vaikka kuinka vihaankin poikabändejä niin mun silmissä Zayn Malik on syötävän hyvännäkönen. Tajusin, että musiikki kuulostaa paljon paremmalta ahtaassa ja tiiviissä tilassa ja kiitos tästä kuuluu Hannalle. Tajusin, että tajuan nykyään paljon turhia asioita jotka joko vaikuttaa mun elämään, tai sitten ei liikuta mua minnekkään päin. 

Can I tell your gone, dying for an angel

Oon huomannu, että mun tekstit on taas alkanu koostua kaikesta tekotaiteellisesta ja epäolennaisesta joten ajattelin nyt pitkästäaikaa kertoa ihan realistisia kuulumisia vaikka oonkin siinä paljon huonompi kuin noissa fiiliksiä avaavissa ja wnbtaiteellisissa teksteissä. 

Mun työharjoittelu palvelutalossa loppu viikko sitten. Tyydyttävään tähtäsin, kiitettävän sain. Olin itestäni ylpeempi kuin aikoihin. Olin yhtä hymyä koko päivän vaikka tiesin, että en ehkä ollut ihan kiitettävän arvoinen vaikka paperissa niin lukikin. Oon ylpee siitä, että en pelännytkään alastoman mummon pesemistä, kädettömän syöttämistä, puolikuuroille huutamista ja sitä kieltämättä vähän ahdistavankin läheistä kontaktia vieraiden, kipeiden ihmisten kanssa. Mun ohjaajat oli loistavia, sain nauraa enemmän kuin ikinä koulussa ja sain tehdä niitä asioita joita oikeesti osasin, mut ei ollu pakko ylittää itteeni jos en halunnut. Sain ehkä hieman lisää motivaatiota opiskella vaikka en sitä ääneen myönnäkkään. 

Mulla on kamala ikävä Reetaa. Uskomatonta kuinka tyhjiltä mun päivät tuntuu kun tuun koulun jälkeen kotiin, eikä mulla ole mitään velvollisuuksia enää. Oon myös tajunnu kuinka tärkeitä mun koirista on tullu mulle. Touhuan niiden kanssa enemmän kuin ikinä niihin aikoihin kun Reeta eli. Faktahan on, että eläin on aina se lojaalimpi ystävä kuin ihminen. Ei sillä että mun ystävissä ois jotain valittamista, vaan sillä, että mun on vaan niin paljon helpompi nykyään olla vaan ihan hiljaa ja silittää koiran turkkia kuin avata mun fiiliksiä ääneen jollekkin. Saati sitten kuunnella muiden murheita. Herrajumala mä olen väsynyt sosiaalisuuteen. 

Kahden viikon päästä mun piilososiaalisuus pääsee valloilleen kun suunnataan Saran kanssa Jyväskylään Michael Monroen keikalle. Mun keikkakuume on korkeempi kuin koskaan ja odotan tota ihan hulluna. Aaargh en malttais enää millään odottaa!

You're home, found asylum

Oon huomannu, että vaan sillon kun oon kipeenä, mulla on inspiraatiota kuvailla ja kirjoittaa. Mulla tosiaan alkoi työharjoittelu vanhusten parissa neljä viikkoa sitten, ja viimeisiä viedään. Oon taas heranny siihen ajatukseen, ettei tää ole todellakaan mun ala. Oon aivan liian empaattinen ja tuon työasioita väkisin kotiin, kun ne jäävät askarruttamaan mieltä. 

Loppukesän Viron reissustakaan en ole ehtinyt kirjoittamaan. Keskityin suomenlahden toisella puolella lähinnä pelkästään lompakon tyhjentämiseen ja vanhempien kanssa touhuiluun. Mukava reissu tappavaa hellettä lukuunottamatta. 

En edes yritä luvata tähän mitään milloin postan seuraavan kerran, kun tiedän etten saa sitä toteutettua taaskaan kovin lyhyen aikavälin sisällä. Keräilen motivaatiota ja kirjoittelen sitten kun mulla on jotain kirjoitettavaa!

I left my heart at home

Ajatuksien perään ajatuksia, niiden perään muistoja, niiden perään hymyä ja naurua. Kyyneleitä. Osa surusta, ikävästä ja pelosta, osa onnesta, kesästä, hyvistä asioista ja tottakai nyyhkyleffoista. Ääh, auttakaa tunnevammaista! Toivon, että tää loma ei loppuis koskaan, eikä mun tarvitsis alkaa stressaamaan koulun alkua vielä aikoihin.

My head's under water but I'm breathing fine

Olin viimeyön mun siskon luona kissavahtina ja soitin Hannan mun seuraks. Ei olla nähty taas aikoihin ja multa pääsee aina unohtumaan miten helppoo ja rentoo Hannan kanssa on olla. Se on sellanen ihminen, jota jonka kanssa on ihanaa varsinkin silloin, kun ei kestä ketään muuta ja kaikkien muiden naamat saa sen kuuluisan pannan puristamaan päänympärystä. Hanna on aina ollu mun pelastava enkeli, se ei oo koskaan jättäny mua pulaan ja on aina päässy mun luokse kun oon valittanu yksinäisyyttäni tai kun muilla kavereilla on ollu parempaa tekemistä. Katottiin monta aivan ihanaa leffaa, joista päällimmäisenä mun mieleen jäi The Vow, joka kaikkien kannattais katsoa!

Mä en oo tuntenu itteeni aikoihin niin onnelliseks kun mä tunsin eilen. Hanna vei mut aivan upeaan paikkaan, sellasille kallioille josta näki auringonlaskun ja järvivedessä pysty uittamaan jalkoja. Kuunneltiin hyvää musiikkia, kuvattiin, naurettiin ja oltiin ihan hiljaa. Oli just sopivan lämmin ja joka puolella oli niin sanoinkuvaamattoman kaunista, että se sai kylmät väreet kulkemaan kropassa. Heti auringon laskettua ihan siihen meidän viereiseen rantaveteen ui sorsia, joita sitten epätoivosesti yritettiin kuvata, vaikka alko olla jo hämärää.

Tänään sit ennen mun kotiinpaluuta otettiin Kristian mukaan ja mentiin uudestaan sinne samaan paikkaan. Totakaan mä en ollut nähnyt varmaan puoleen vuoteen, aargh minne mun sosiaalisuus onkaan hävinny! Jotenkin Reetan lopetuksen jälkeen mun ei oo ollu helppo nauraa ja olla oma itteni, mut tänään tajusin, että elämä taitaa taas kerran voittaa ja kuinka paljon mulla onkaan upeita ihmisiä ympärillä. Tää kesä ja unelmat vie mut ihan muihin tiloihin, voin pitkästä aikaa sanoo olevani onnellinen!