Meidän ympärillä pyörii paljon mielenterveysongelmaisia ja ihmisiä joilla on paha olla. Mä haluan avata mun omaan elämään vaikuttavaa asiaa, paniikkihäiriöö ja siitä koituvaa ahdistusta. Tai oikeastaan ahdistusta joka sitten johtaa paniikkihäiriöön tai paniikkikohtaukseen, mutta anyway. Tänään mä haluan kertoa mun paniikkihäiriöstä ja siitä, miten ja millaisissa tilanteissa se tekee mun elämästä pienimuotoista helvettiä.
"Paniikkihäiriö on ahdistuneisuushäiriöihin kuuluva mielenterveyden häiriö. Sen oireita ovat usein, ilman erityistä syytä ilmenevät toistuvat paniikkikohtaukset. Yleisin fyysinen oire on sydämentykytys. Tavallisia oireita ovat myös hikoilu, vapina, hengenahdistus, hyperventilaatio sekä pakokauhuntunne,
pelko ja jännittäminen." -wikipedia
Muistan kamalan selvästi mun ensimmäisen paniikkikohtauksen, jonka sain neljännellä tai viidennellä luokalla. Mulla on ollu piikkifobia ihan pienestä asti, ja jouduin keräämään ihan hullun määrän rohkeutta, että uskalsin astua terkkarin ovesta sisään piikitettäväksi. Äiti oli edellisenä päivänä pitäny varmaan tunnin mittasen saarnan siitä kuinka tärkeitä rokotukset on "ja etenkin se jäykkäkouristusrokotus kun pyörit niin paljon eläinten kanssa". Muistan kun päätin, että oon nyt kerrankin rohkea ja annan terkkarin työntää sen kilometrinpituisen kidutusvälineensä mun nahkaan.
No, kaikki meni ihan hyvin siihen asti, kun pääsin takaisin luokkaan istumaan ja mun piti heti alkaa lukea ääneen koko luokalle jotain englannin sanastoa. Muistan miten mun otsalle nousi kylmänhiki ja aloin vapista ja itkeä "ihan ilman syytä". Mun sen aikainen opettaja osas luojankiitos lukea sen tilanteen hyvin ja vaihto mun puheenvuoron toiselle. Tuntia ei onneks ollu jäljellä enää kun hetki ja sain jäädä sisään parin kaverin ja opettajan kanssa. Muistan sen tunteen, kun mun henkeä ahdisti aivan jumalattomasti ja pakokauhu kutitteli selkärangassa. Mä en moneen vuoteen siitä vielä tajunnut että se oli paniikkikohtaus, mutta mietin tosi usein sitä tunnevyöryä mitä sillon tunsin. Olin keränny niin hulluna rohkeutta siihen rokotukseen, että sieltä päästyäni se kaikki rohkeus purkautu ulos paniikkikohtauksena. Karu fakta on, että ton seurauksena mulle tosiaan jäi entistäkin kovempi piikkikammo ja kammo siitä, että mun pitää puhua englantia ääneen.
Ton jälkeen mulla oli kohtauksista monen vuoden tauko, enkä osannu ees ajatella että mulla vois olla jotain paniikkihäiriöön viittaavaa. Vasta yläasteella ennen koulu-uinteja sain seuraavan kohtauksen, sitten taas rokotuksissa ja pari kertaa pelkästään sen takia, että olin myöhästymässä koulusta. Lopulta otin asian puheeksi koululääkärin kanssa ja sain kuulla, että mulla oli aivan selkeät paniikkihäiriön oireet.
"Kohtaus voi liittyä myös johonkin pelottavana tai ahdistavana koettuun sosiaaliseen tilanteeseen mutta voi myös esiintyä ilman ulkopuolista ärsykettä. Kohtaus voi olla ulkopuolisille huomaamaton tai näkyä paniikkihäiriöisen hikoiluna ja tärinänä. Kohtauksen laukaisevaa tekijää ei aina tiedetä." -wikipedia
Missä ja millaisissa tilanteissa mä sitten saan paniikkioireita? Kouluruokala on mulle kova paikka, ihan niinkuin uimahallit ja uudet luokat. Pommiin nukkuminen tai univaikeudet nostattaa mulle myös tietynlaista palaa kurkkuun. Ahtaat tilat, joskus bussit ja lentokoneet, sairaalat, pimeet kadut ja lukkojen taakse jääminen on mulle vaikeita paikkoja. Vuodenajoista talvi on hankalinta aikaa, ja joulupäivän voisi varmaankin luokitella hankalimmaksi päiväksi koko vuodessa. Mutta kaikista vaikein paikka mulle on olla yksin, pimeessä ja hiljaisessa, varsinkin yöllä. Joskus oon saanu paniikkioireita myös silloin, kun oon ollu ainut hereillä oleva ja näen ympärillä nukkuvia ihmisiä. Tää taas on vaikeuttanu mun yöpymistä joidenkin luona ja nykyään mietin kamalan tarkkaan, oonko mieluumin yön kotona vai menenkö viettämään esimerkiksi jotain leffailtaa kavereille. Ihmisen mielikuvitus kun on yöllä hurjimmillaan, ja sen laukkaamista on joskus ihan mahdoton pysäyttää.
Myös tietynlaiset ihmiset ja luonteenpiirteet saa mun ahdistumaan ja pyrin usein välttämään tietynlaisia tilanteita niiden tietynlaisten ihmisten seurassa. Sekavat ihmiset, sellaiset joilta ei saa selkeetä vastausta tai sellaiset jotka säheltää enemmän kuin laki sallii. Oon ihan hermoraunio sellaisten ihmisten kanssa jotka on itse kuin tikittäviä aikapommeja ja joilla ei oo minkäänlaista logiikkaälyä. Ahdistun myös ihan jumalattomasti siitä, jos näen että jollain toisella on psyykkisesti paha olla, otan niiden ihmisten murheita harteilleni ja se taas saa mut stressaamaan ja panikoimaan. Kaikista ahdistavinta mun on seurata agressiivisia, väkivaltaisia tai itsetuhoisia ihmisiä. Vihaan sitä tunnetta kun näen että joku on hermostumassa, käyttäytyy jotenkin uhkaavasti tai on muuten vain kuin perseeseen ammuttu karhu. En pysty yhdellä kädellä laskemaan kuinka monen sellaisen ihmisen seurassa paniikki on vieny mua satanolla.
Kun mua ahdistaa, mä hakeudun sellasten ihmisten seuraan kehen mä luotan, vinkumalla vingun läheisyyttä ja takerrun. Vaadin tietoisesti huomiota silloin kun mua ahdistaa. Jos taas oon yksin, tai en saa kehenkään mitään kontaktia, mä tarviin musiikkia ja esimerkiks jotain lukemista, että saan mun mielenkiinnon muualle. Laulaminen ja kirjoittaminen ovat olleet aina mulle jonkinlainen henkireikä, niiden avulla oon saanu sivuutettua varmasti kymmeniä kohtauksia. Aina noi asiat ei vaan auta, ja paniikki saa musta vallan.
"Vaikka kokemus sanoo,
että kyllä siitä selvii,
mutta sitten kun se tulee,
se on joka kerta yhtä paha."
Millainen mun paniikkikohtaus sitten yleensä on? Mä tarviin melkein aina edes jonkun pienen syyn, mutta pari kohtausta oon saanut ilman mitään tiedostettua syytä. Mun kohtauksen alkaa aina kylmillä väreillä ja hengenahdistuksella. Sen jälkeen mulle tulee kamala pakokauhu ja tunne siitä, että tukehdun enkä osaa enää hengittää, alan hyperventiloida, täristä ja menen hysteeriseksi. Tuntuu, että oon ihan eri maailmassa ja mikään ympärillä oleva ei oo todellista. Sydän alkaa lyödä tuhatta ja sataa, eikä jalat enää kanna. Joskus harvoin mun takaraivossa on kuolemanpelko ja tunne siitä, että sydän takoo itsensä läpi rinnasta.
Saatan joutua istumaan samassa tilassa parikin tuntia, että uskallan liikkua siitä tilasta muualle ja tunnen olevani tarpeeks rauhoittunut. Annan tietoisesti itelleni riittävästi aikaa ns. palata maanpinnalle. Tollasen tunnevyöryn ja pelkotilan jälkeen oon yleensä tosi herkillä, hiljanen ja väsyny.
Paniikkihäiriöitä on yhtä monta erityyppistä, kuin niiden sairastajia. Mä en pysty kertomaan mitä muut tuntee paniikkikohtauksessa, eikä kukaan muu pysty kertomaan mitä mä tunnen. Paniikkihäiriötä vähätellään, kun ei taas tiedetä mistä on kyse. Oon kuullu päin naamaa lauseita "Älä esitä" tai "Vitun dramaqueen", en tosin jaksa ottaa niistä itteeni, koska mä tiedän paremmin omat fiilikseni. Mutta valehtelisin jos sanoisin, että ei yhtään kirpaisis se väite, että paniikkihäiriö on pikkujuttu, eikä sitä voi luokitella ongelmaks. Joudun päivittäin painimaan lukuisien asioiden kanssa. Joudun miettimään mihin istun bussissa, ettei mua ahdistais jäädä ihmisjoukon keskelle. Joudun skippaamaan soittolistalta kipeitä biisejä, ettei ne aiheuttas ylimääräsiä tunnekuohuja. Joudun tsemppaamaan itteeni isoissa porukoissa ja silloin kun tiedän, että joudun olemaan esimerkiks kotona yksin useempia tunteja. Joudun joka ikinen ilta miettimään, että missä asennossa mä nukahdan, nukahdanko ollenkaan vai jäänkö kelaamaan päässäni ajatuksia, jotka lopulta saa mut ahdistumaan.
Oon mielestäni selvinny suhteellisen vähällä, en koskaan oo halunnu lääkitystä tai minkään sortin terapiaa. Tunnistan ne tilanteet missä mä voin mahdollisesti saada kohtauksen tai oireita ja välttelen niitä. Tunnistan myös itessäni sen tunteen, mikä tulee ennen kohtauksia ja osaan lähteä silloin tilanteesta pois ja nykyään jopa rauhoittaa tilannetta sen verran, että saan itteni melko hyvin hallintaan.
ps. Tää oli ehdottomasti mun blogihistorian terapeuttisin ja henkisesti rankin teksti kirjoittaa. Mietin kamalan kauan uskallanko edes julkaista tätä koskaan ja nyt kun luen tota tekstiä niin huomaan kuinka sekavaa luettavaa se on. Tulipahan tehtyy!
Hannarakas kiitos bannerista taas!♥
