Now I see the stars alright

Teneriffa. Aurinko ja valo. Lämmintä ja raikasta. Musiikkia, pahaa kahvia, valkosipulia, paellaa. Kulkukissoja, hymyä, meri, aaltoja ja palmuja. Palanut iho, jota suomalaiset kutsuu rusketukseksi. Perhe. Aito ja oikea Hard rock cafe. Oi luoja, saisimpa joskus tehdä töitä siellä. 

Tosiaan, olin viikon äidin ja isän kanssa Teneriffalla, Americasissa.Kieltämättä viikon pakkotauko sosiaalisesta mediasta, talvesta ja suomalaisista teki mulle hyvää, vaikka mun pää onkin täynnä univelkaa ja vaikka mun jo ensimmäisenä päivänä poltettu iho onkin aivan tulessa. 

Ps. Sara on paras. Ja se valitsi biisit tähän. Puspus. 

What was going around your head

Meidän ympärillä pyörii paljon mielenterveysongelmaisia ja ihmisiä joilla on paha olla. Mä haluan avata mun omaan elämään vaikuttavaa asiaa, paniikkihäiriöö ja siitä koituvaa ahdistusta. Tai oikeastaan ahdistusta joka sitten johtaa paniikkihäiriöön tai paniikkikohtaukseen, mutta anyway. Tänään mä haluan kertoa mun paniikkihäiriöstä ja siitä, miten ja millaisissa tilanteissa se tekee mun elämästä pienimuotoista helvettiä. 

"Paniikkihäiriö on ahdistuneisuushäiriöihin kuuluva mielenterveyden häiriö. Sen oireita ovat usein, ilman erityistä syytä ilmenevät toistuvat paniikkikohtaukset. Yleisin fyysinen oire on sydämentykytys. Tavallisia oireita ovat myös hikoilu, vapina, hengenahdistus, hyperventilaatio sekä pakokauhuntunne, 

pelko ja jännittäminen." -wikipedia

Muistan kamalan selvästi mun ensimmäisen paniikkikohtauksen, jonka sain neljännellä tai viidennellä luokalla. Mulla on ollu piikkifobia ihan pienestä asti, ja jouduin keräämään ihan hullun määrän rohkeutta, että uskalsin astua terkkarin ovesta sisään piikitettäväksi. Äiti oli edellisenä päivänä pitäny varmaan tunnin mittasen saarnan siitä kuinka tärkeitä rokotukset on "ja etenkin se jäykkäkouristusrokotus kun pyörit niin paljon eläinten kanssa". Muistan kun päätin, että oon nyt kerrankin rohkea ja annan terkkarin työntää sen kilometrinpituisen kidutusvälineensä mun nahkaan. 

No, kaikki meni ihan hyvin siihen asti, kun pääsin takaisin luokkaan istumaan ja mun piti heti alkaa lukea ääneen koko luokalle jotain englannin sanastoa. Muistan miten mun otsalle nousi kylmänhiki ja aloin vapista ja itkeä "ihan ilman syytä". Mun sen aikainen opettaja osas luojankiitos lukea sen tilanteen hyvin ja vaihto mun puheenvuoron toiselle. Tuntia ei onneks ollu jäljellä enää kun hetki ja sain jäädä sisään parin kaverin ja opettajan kanssa. Muistan sen tunteen, kun mun henkeä ahdisti aivan jumalattomasti ja pakokauhu kutitteli selkärangassa. Mä en moneen vuoteen siitä vielä tajunnut että se oli paniikkikohtaus, mutta mietin tosi usein sitä tunnevyöryä mitä sillon tunsin. Olin keränny niin hulluna rohkeutta siihen rokotukseen, että sieltä päästyäni se kaikki rohkeus purkautu ulos paniikkikohtauksena. Karu fakta on, että ton seurauksena mulle tosiaan jäi entistäkin kovempi piikkikammo ja kammo siitä, että mun pitää puhua englantia ääneen. 

Ton jälkeen mulla oli kohtauksista monen vuoden tauko, enkä osannu ees ajatella että mulla vois olla jotain paniikkihäiriöön viittaavaa. Vasta yläasteella ennen koulu-uinteja sain seuraavan kohtauksen, sitten taas rokotuksissa ja pari kertaa pelkästään sen takia, että olin myöhästymässä koulusta. Lopulta otin asian puheeksi koululääkärin kanssa ja sain kuulla, että mulla oli aivan selkeät paniikkihäiriön oireet. 

"Kohtaus voi liittyä myös johonkin pelottavana tai ahdistavana koettuun sosiaaliseen tilanteeseen mutta voi myös esiintyä ilman ulkopuolista ärsykettä. Kohtaus voi olla ulkopuolisille huomaamaton tai näkyä paniikkihäiriöisen hikoiluna ja tärinänä. Kohtauksen laukaisevaa tekijää ei aina tiedetä." -wikipedia

Missä ja millaisissa tilanteissa mä sitten saan paniikkioireita? Kouluruokala on mulle kova paikka, ihan niinkuin uimahallit ja uudet luokat. Pommiin nukkuminen tai univaikeudet nostattaa mulle myös tietynlaista palaa kurkkuun. Ahtaat tilat, joskus bussit ja lentokoneet, sairaalat, pimeet kadut ja lukkojen taakse jääminen on mulle vaikeita paikkoja. Vuodenajoista talvi on hankalinta aikaa, ja joulupäivän voisi varmaankin luokitella hankalimmaksi päiväksi koko vuodessa. Mutta kaikista vaikein paikka mulle on olla yksin, pimeessä ja hiljaisessa, varsinkin yöllä. Joskus oon saanu paniikkioireita myös silloin, kun oon ollu ainut hereillä oleva ja näen ympärillä nukkuvia ihmisiä. Tää taas on vaikeuttanu mun yöpymistä joidenkin luona ja nykyään mietin kamalan tarkkaan, oonko mieluumin yön kotona vai menenkö viettämään esimerkiksi jotain leffailtaa kavereille. Ihmisen mielikuvitus kun on yöllä hurjimmillaan, ja sen laukkaamista on joskus ihan mahdoton pysäyttää. 

Myös tietynlaiset ihmiset ja luonteenpiirteet saa mun ahdistumaan ja pyrin usein välttämään tietynlaisia tilanteita niiden tietynlaisten ihmisten seurassa. Sekavat ihmiset, sellaiset joilta ei saa selkeetä vastausta tai sellaiset jotka säheltää enemmän kuin laki sallii. Oon ihan hermoraunio sellaisten ihmisten kanssa jotka on itse kuin tikittäviä aikapommeja ja joilla ei oo minkäänlaista logiikkaälyä. Ahdistun myös ihan jumalattomasti siitä, jos näen että jollain toisella on psyykkisesti paha olla, otan niiden ihmisten murheita harteilleni ja se taas saa mut stressaamaan ja panikoimaan. Kaikista ahdistavinta mun on seurata agressiivisia, väkivaltaisia tai itsetuhoisia ihmisiä. Vihaan sitä tunnetta kun näen että joku on hermostumassa, käyttäytyy jotenkin uhkaavasti tai on muuten vain kuin perseeseen ammuttu karhu. En pysty yhdellä kädellä laskemaan kuinka monen sellaisen ihmisen seurassa paniikki on vieny mua satanolla. 

Kun mua ahdistaa, mä hakeudun sellasten ihmisten seuraan kehen mä luotan, vinkumalla vingun läheisyyttä ja takerrun. Vaadin tietoisesti huomiota silloin kun mua ahdistaa. Jos taas oon yksin, tai en saa kehenkään mitään kontaktia, mä tarviin musiikkia ja esimerkiks jotain lukemista, että saan mun mielenkiinnon muualle. Laulaminen ja kirjoittaminen ovat olleet aina mulle jonkinlainen henkireikä, niiden avulla oon saanu sivuutettua varmasti kymmeniä kohtauksia. Aina noi asiat ei vaan auta, ja paniikki saa musta vallan.

"Vaikka kokemus sanoo, 
että kyllä siitä selvii, 
mutta sitten kun se tulee, 
se on joka kerta yhtä paha." 

Millainen mun paniikkikohtaus sitten yleensä on? Mä tarviin melkein aina edes jonkun pienen syyn, mutta pari kohtausta oon saanut ilman mitään tiedostettua syytä. Mun kohtauksen alkaa aina kylmillä väreillä ja hengenahdistuksella. Sen jälkeen mulle tulee kamala pakokauhu ja tunne siitä, että tukehdun enkä osaa enää hengittää, alan hyperventiloida, täristä ja menen hysteeriseksi. Tuntuu, että oon ihan eri maailmassa ja mikään ympärillä oleva ei oo todellista. Sydän alkaa lyödä tuhatta ja sataa, eikä jalat enää kanna. Joskus harvoin mun takaraivossa on kuolemanpelko ja tunne siitä, että sydän takoo itsensä läpi rinnasta. 
Saatan joutua istumaan samassa tilassa parikin tuntia, että uskallan liikkua siitä tilasta muualle ja tunnen olevani tarpeeks rauhoittunut. Annan tietoisesti itelleni riittävästi aikaa ns. palata maanpinnalle. Tollasen tunnevyöryn ja pelkotilan jälkeen oon yleensä tosi herkillä, hiljanen ja väsyny.

Paniikkihäiriöitä on yhtä monta erityyppistä, kuin niiden sairastajia. Mä en pysty kertomaan mitä muut tuntee paniikkikohtauksessa, eikä kukaan muu pysty kertomaan mitä mä tunnen. Paniikkihäiriötä vähätellään, kun ei taas tiedetä mistä on kyse. Oon kuullu päin naamaa lauseita "Älä esitä" tai "Vitun dramaqueen", en tosin jaksa ottaa niistä itteeni, koska mä tiedän paremmin omat fiilikseni. Mutta valehtelisin jos sanoisin, että ei yhtään kirpaisis se väite, että paniikkihäiriö on pikkujuttu, eikä sitä voi luokitella ongelmaks. Joudun päivittäin painimaan lukuisien asioiden kanssa. Joudun miettimään mihin istun bussissa, ettei mua ahdistais jäädä ihmisjoukon keskelle. Joudun skippaamaan soittolistalta kipeitä biisejä, ettei ne aiheuttas ylimääräsiä tunnekuohuja. Joudun tsemppaamaan itteeni isoissa porukoissa ja silloin kun tiedän, että joudun olemaan esimerkiks kotona yksin useempia tunteja. Joudun joka ikinen ilta miettimään, että missä asennossa mä nukahdan, nukahdanko ollenkaan vai jäänkö kelaamaan päässäni ajatuksia, jotka lopulta saa mut ahdistumaan. 

Oon mielestäni selvinny suhteellisen vähällä, en koskaan oo halunnu lääkitystä tai minkään sortin terapiaa. Tunnistan ne tilanteet missä mä voin mahdollisesti saada kohtauksen tai oireita ja välttelen niitä. Tunnistan myös itessäni sen tunteen, mikä tulee ennen kohtauksia ja osaan lähteä silloin tilanteesta pois ja nykyään jopa rauhoittaa tilannetta sen verran, että saan itteni melko hyvin hallintaan.

ps. Tää oli ehdottomasti mun blogihistorian terapeuttisin ja henkisesti rankin teksti kirjoittaa. Mietin kamalan kauan uskallanko edes julkaista tätä koskaan ja nyt kun luen tota tekstiä niin huomaan kuinka sekavaa luettavaa se on. Tulipahan tehtyy!

Hannarakas kiitos bannerista taas!♥
                                                                                                                                   

Just turn it over 'cause you're powerless

Yleensä mä linkitän mun postauksiin biisit hetken mielijohteesta ja ilman mitään tarkoitusta, mutta tänään mä toivon että kuuntelette ton oikeesti. Se nimittäin pelasti mut aamulla totaaliselta hermoromahdukselta. 

Tunteet on syvältä. Ne on kuolemattomia, ja kun yrität ampua niitä päähän kasimillisellä, ne näyttää sulle keskisormea, solmii sun aivot ja lopputuloksena on se, että makaat sängyllä vähintäänkin merimiessolmussa ja yrität vuodattaa ne tunnistamattomat fiilikset nestemäisinä sun silmien kautta kauemmas sun kropasta. Mä ymmärrän paremmin kuin hyvin niitä ihmisiä, jotka juo liikaa tai myrkyttää itseään suonensisäisillä, tai muilla iloaineilla päästäkseen edes hetkeksi pois käsittelemästä sellaisia tunteita, joita normaali aivoilla ja sydämellä käyvä eliö ei vaan pysty käsittelemään.

Välillä kelaan kuinka helppoa olis olla vaikka kultakala. Venailis vaan tyytyväisenä iltaa ja sitä, että joku mahdollisesti tiputtaa sun likaiseen akvaarioveteen pari hassua ruokahiutaletta. Tai koira! Ei tarvitsisi kuin läähättää ja kierähtää välillä selälleen niin kaikki rakastaisi ja rapsuttaisi masusta. Teeppä sama ihmisenä niin ne toimittaa sut suljetulle.

Mulla on kaikki asiat ihan hyvin. Ihan sanalla tarkoitan sitä, että kaikki menee niin kuin pitääkin, mutta joka asiasta tuntuu puuttuvan jotain. Esimerkiksi mun ystävyyssuhteet menee loistavasti, mutta mulla on aivan liian vähän aikaa mun ystäville. Tai se, että vaikka mä en haluaisikaan mitään kuvottavaa suhdedraamaa, mutta tunnen itteni tosi yksinäiseksi aika-ajoin. Mulla olis lukemattomasti samantapaisia esimerkkejä, ja tiedän, tiedän, että asenteenmuutos olis taas kohdallaan.

Sitten kelasin sitäkin, että onko mulla edes oikeutta valittaa. Oon kannatellut niin raskastaustaisia ihmisiä harteillani mun lyhyen elämäni aikana, ja kuullut tuhottoman monta erilaista elämäntarinaa ja suurin osa niistä on paljon rankempia kuin mun kokemat asiat. Mähän elän tälläkin hetkellä kuin prinsessa. Mulla on universumin parhaat vanhemmat, ystäviä ja katto pään päällä. En vaan aina muista ajatella niitä positiivisia asioita silloin, kun mun pään sisällä tapahtuu jotain negatiivista.

Valitan silti vielä vähän. Mun elämään on lyhyessä ajassa tullut kamalalla ryminällä monta uutta ihmistä, ja pelkään kokoajan että oon liian sinisilmäinen ja luotan liian helposti. Mulla on tapa uskoa, että mua ei koskaan kuseteta ja luotan aivan liian nopeasti. Sitten jälkikäteen kadun ja ajattelen aina uudestaan ja uudestaan, että tunteet vei ja järki jätti. Vihaan sitä tunnetta ku joudun kelaamaan mielessäni, että mitä oonkaan puhunut ja sen jälkeen paineilen, ’että ei hitto, mä en muuten tiedä luotanko mä tuohon ihmiseen vai en.’ Sitten vaan rukoilen, että voin luottaa, koska en osaa rakentaa aikakonetta, mennä ajassa taaksepäin ja perua sanomisiani.

#DEEP #OVERTHINK #IHOPETHATIWLLBENORMALSOMEDAY

Did I ever tell you how I cried after you get the best of me

Tajusin tänään, että en tule välttämättä koskaan näkemään Negativea livenä ja oon jäädyttänyt itseäni kylmillä väreillä katsoen niiden livevetoja. Miksi kaikki mun suosikkiyhtyeet ja -artistit on joko hajonneet, kuolleet, tai tässä tapauksessa jääneet tauolle ilman minkäänlaista tietoa jatkosta? Sovitaan, että tämä on syypää tän päiväisen tekstin kömpelyyteen.

Survouduin siis Saralle eilen illalla puoliväkisin purkamaan mun aivosolmuja ja ensimmäisen vartin aikana tilattiin lähiravintolasta pizzat. Siinä sitten loppuilta tehtiin ähkykuolemaa ja katsottiin The wolf of wall street. Dicaprio on aina yhtä syötävä, vaikka itse leffa olikin vähän pettymys. Kolme tuntia pelkkää huumeita, miljoonittain rahaa ja ihan mauttoman paljon seksiä. Taitaa olla elokuvantekijöiden ideat lopussa. 

Käytiin alkuyöstä hautausmaalla kävelemässä ja toivottamassa ennenaikaiset uudetvuodet mun isoisän hautakivelle. Mä rakastan sitä tunnelmaa mikä hautausmailla vallitsee. Tuntuu kuin joka sana pitäisi kuiskia, ja vaikka se koko alue olisi ihan hiljainen, tulee sellainen tunne, että siellä on joku läsnä kokoajan. Vaikka mä en jumalaan uskokkaan ja olen kamalan uskontovastainen muutenkin, niin hautausmaa on sellainen paikka jossa mä uskon johonki. En jumalaan enkä enkeleihin, mutta johonkin jota en osaa sanoin selitää. Tai ehkä tunnen vaan jonkin läsnäolon mun pään sisällä. Hautausmaa saa mut tuntemaan itseni niin pieneksi, siellä nöyrtyy ja unohtaa aina kaiken epäolennaisen ja turhan. #OVERTHINK

Mutta jos te haluatte nähdä maanpäällisen enkelin niin käykää tsekkaamassa mitä tän linkin takaa löytyy! 

Because our ribs are cages

Mun elämään on ilmestynyt aivan uskomaton muusikonalku. Oon ihan yhtä hymyä kun ajattelenkin koko asiaa. Vaikka mun elämä jumittaa vieläkin ikävästi, niin samaan aikaan se tuo mulle uutta ihan mun huomaamatta. Oon sanattoman onnellinen siitä, että noin upee persoona piristää nykyään mun harmaansävytteisiä päiviä ja laajentaa mun musiikkitietoisuutta. Vai olisko joku voinut kuvitella, että pystyn kuuntelemaan esimerkiksi Justin Timberlakea ilman ulinoita ja vapaaehtoisesti? En minäkään, mutta ihmeitä tapahtuu. Kaiken ton musiikkihössötyksen keskellä musta tuntuu, että joku ymmärtää mua ja mun sekasortoja ajatuksia vähän pintaa syvemmin. Oon vaan saanut avattua kipeitä asioita ihan eritavalla kuin monelle muulle pitkään aikaan. 

Jos luet tätä niin haluan, että tiedät kuinka onnellinen oon susta

Tän onnellisen ja yli-innokkaan tytön sisällä kuitenkin kummittelee pieni pelonhäivä. Mä pelkään että tää on taas näitä elämän ohimeneviä tähdenlentoja, joita mun elämässä on pyörinyt surullisen paljon. Pelkään sitä, että tää onnellisuus ja koko meidän ystävyys on muutaman kuukauden sisällä vaan muistona mun pienissä ajatuksissa ja blogiteksteissä. Mun on vaan kamalan vaikea nykyään ymmärtää, että mun elämään voi joskus tulla jotain pysyvää ja näin positiivista. Joo, ehkä mä taas vähän yliajattelen. 

Mun isosisko tuli tänään pitkästä aikaa Kuopioon viettämään joulua ja ollaan sen miesystävän kanssa soiteltu kitaraa ja fiilistelty hyvää musiikkia. Mä rakastan sitä miten meidän sekava ja hajonainen perhe tiivityy jouluksi. Rakastan sitä oikeesti niin paljon, että itkettää. 

Ps. Tiedostan kyllä että mun ulkoasu ei aivan sovellu jouluaikaan. Minkäs teet kun olen näin saamaton!

She better sleep with one eye open‏

Oon nyt viimeisimmät postaukset kirjoittanut lähinnä onnellisuudesta ja hyvästä olosta, mutta haluan avata mun viimeöisiä fiiliksiä vähän tasapainoittamaan tätä vaaleanpunaista blogimaailmaa. 

Mua ahdisti pitkästä aikaa, eikä ihan vähääkään. Joka suunnasta sain kuulla kuinka paljon eri ihmisillä on suunnitelmia niiden elämän varalle, ja tajusin, ettei mulla ole mitään. En mä halua lähihoitajaksi ja juuttua siihen helppoon kellokorttielämään, perustaa pientä söpöä perhettä ja pahimmassa tapauksessa jumittua Kuopioon mun loppuelämäksi. Kuinka ahdistavalta toi ajatus tuntuikaan kahdelta yöllä. Eniten mua ottaa tässä aiheessa päähän ne muka tsemppaavat lauseet "Sulla on vielä elämä edessä" ja "Sä olet vielä ihan liian nuori stressaamaan tollasta". Milloin mä olen tarpeeksi vanha stressaamaan mun elämästä? Sittenkö kun olen oikeasti se kuusikymmpinen katkeroitunut kolmen lapsen yksinhuoltajaäiti, joka on neljäkymmentä vuotta työkseen työntänyt muistisairaiden mummojen suuhun kaurapuuroa? Sittenkö? Mä luulen että silloin se on jo vähän liian myöhäistä. Tosin mua ahdisti muutama muukin asia ja kaikki pienetkin asiat tuntui tuohon aikaan kamalan painavilta. 

Sain sitten aamuyöstä mun fiilikset selviteltyä yhden ihanan ihmisen avulla, ja aamulla mä en eden ajatellut koko asiaa. Tän päivän kuvasaldo tosin on suhteellisen tiivis ja koirarikas, oon ollut kamalan kiireinen jouduttuani vauvavahdiksi. Aloin muuten ihmetellä tätä hullua postaustahtia. Ensin musta ei kuulu mitään puoleenvuoteen ja nyt mä kirjoitan päivittäin. Ehkä tää joulu on sekoittanut mun pään lopullisesti.

Love me two times

Saanko mä kirjoittaa tänään kliseentäyteisesti? Saanhan? Tietysti mä saan, mun blogihan tämä on. 

Mä heräsin tänään hymyillen. Valvoin aamuyöhön ja nukuin pitkään, aivot käännetty lomarytmiin siis! Vaikka viime postauksessa kitisinkin, kuinka mun elämä painaa sitä surullisen kuuluisaa jarrupoljinta, se on mulle ihan okei. Oon onnellinen, että mun ei tarvitse stressata tai murehtia nyt mistään.  

Sain aamulla taas uuden tatuointivision ja otan innolla että pääsen toteuttamaan sitä. Mun päänsisäinen pöytälaatikko pursuaa erilaisia tatuointi-ideoita ja unelmia, mutta paineilen vieläkin mun jumalattoman piikkifobian kanssa, eikä mulla just nyt ole liiemmin rahaakaan väritellä mun ihoa täyteen. Luokitellaanko tatuointikuume sairaudeksi? Onko tähän lääkitystä, vieroitushoitoo tai kenties vertaistukiryhmiä? I need some help right now!

Mulla on ollut jo pidempään kamala motivaatiopuute kirjottamisen suhteen, mutta viimeyönä tajusin taas kuinka tärkeetä se on mulle. Sain hirmuisesti ideoita mun päähän, enkä ehtinyt saada puolistakaan otetta, mutta kirjoitin kuitenkin kolme sivua eteenpäin. Ehkä mä joskus istun upeilla glamour-illallisilla ja juhlagaaloissa mun kirjoittaman kirjan kanssa. Tai sitten en. Ei voi tietää! 

Musiikkia, joulutunnelmaa, perhe, lisää musiikkia, ystävät, lumi, koti, The Doors, uudet tuttavuudet... Nää asiat tekee mut just tänään aivan sanoinkuvailettoman onnelliseksi. Ainut mikä mua ärsyttää suunnattomasti on se, etten saanut aseteltua tän postauksen kuvia kunnolla ja mun teksti on kamalan väsynyttä. Ehkä mun pitää kirjoittaa vähän useemmin tästä lähtien. Ja varmaan vaihtaa ulkoasua vähän talvisempaan. Huoh.