Just turn it over 'cause you're powerless

Yleensä mä linkitän mun postauksiin biisit hetken mielijohteesta ja ilman mitään tarkoitusta, mutta tänään mä toivon että kuuntelette ton oikeesti. Se nimittäin pelasti mut aamulla totaaliselta hermoromahdukselta. 

Tunteet on syvältä. Ne on kuolemattomia, ja kun yrität ampua niitä päähän kasimillisellä, ne näyttää sulle keskisormea, solmii sun aivot ja lopputuloksena on se, että makaat sängyllä vähintäänkin merimiessolmussa ja yrität vuodattaa ne tunnistamattomat fiilikset nestemäisinä sun silmien kautta kauemmas sun kropasta. Mä ymmärrän paremmin kuin hyvin niitä ihmisiä, jotka juo liikaa tai myrkyttää itseään suonensisäisillä, tai muilla iloaineilla päästäkseen edes hetkeksi pois käsittelemästä sellaisia tunteita, joita normaali aivoilla ja sydämellä käyvä eliö ei vaan pysty käsittelemään.

Välillä kelaan kuinka helppoa olis olla vaikka kultakala. Venailis vaan tyytyväisenä iltaa ja sitä, että joku mahdollisesti tiputtaa sun likaiseen akvaarioveteen pari hassua ruokahiutaletta. Tai koira! Ei tarvitsisi kuin läähättää ja kierähtää välillä selälleen niin kaikki rakastaisi ja rapsuttaisi masusta. Teeppä sama ihmisenä niin ne toimittaa sut suljetulle.

Mulla on kaikki asiat ihan hyvin. Ihan sanalla tarkoitan sitä, että kaikki menee niin kuin pitääkin, mutta joka asiasta tuntuu puuttuvan jotain. Esimerkiksi mun ystävyyssuhteet menee loistavasti, mutta mulla on aivan liian vähän aikaa mun ystäville. Tai se, että vaikka mä en haluaisikaan mitään kuvottavaa suhdedraamaa, mutta tunnen itteni tosi yksinäiseksi aika-ajoin. Mulla olis lukemattomasti samantapaisia esimerkkejä, ja tiedän, tiedän, että asenteenmuutos olis taas kohdallaan.

Sitten kelasin sitäkin, että onko mulla edes oikeutta valittaa. Oon kannatellut niin raskastaustaisia ihmisiä harteillani mun lyhyen elämäni aikana, ja kuullut tuhottoman monta erilaista elämäntarinaa ja suurin osa niistä on paljon rankempia kuin mun kokemat asiat. Mähän elän tälläkin hetkellä kuin prinsessa. Mulla on universumin parhaat vanhemmat, ystäviä ja katto pään päällä. En vaan aina muista ajatella niitä positiivisia asioita silloin, kun mun pään sisällä tapahtuu jotain negatiivista.

Valitan silti vielä vähän. Mun elämään on lyhyessä ajassa tullut kamalalla ryminällä monta uutta ihmistä, ja pelkään kokoajan että oon liian sinisilmäinen ja luotan liian helposti. Mulla on tapa uskoa, että mua ei koskaan kuseteta ja luotan aivan liian nopeasti. Sitten jälkikäteen kadun ja ajattelen aina uudestaan ja uudestaan, että tunteet vei ja järki jätti. Vihaan sitä tunnetta ku joudun kelaamaan mielessäni, että mitä oonkaan puhunut ja sen jälkeen paineilen, ’että ei hitto, mä en muuten tiedä luotanko mä tuohon ihmiseen vai en.’ Sitten vaan rukoilen, että voin luottaa, koska en osaa rakentaa aikakonetta, mennä ajassa taaksepäin ja perua sanomisiani.

#DEEP #OVERTHINK #IHOPETHATIWLLBENORMALSOMEDAY

Did I ever tell you how I cried after you get the best of me

Tajusin tänään, että en tule välttämättä koskaan näkemään Negativea livenä ja oon jäädyttänyt itseäni kylmillä väreillä katsoen niiden livevetoja. Miksi kaikki mun suosikkiyhtyeet ja -artistit on joko hajonneet, kuolleet, tai tässä tapauksessa jääneet tauolle ilman minkäänlaista tietoa jatkosta? Sovitaan, että tämä on syypää tän päiväisen tekstin kömpelyyteen.

Survouduin siis Saralle eilen illalla puoliväkisin purkamaan mun aivosolmuja ja ensimmäisen vartin aikana tilattiin lähiravintolasta pizzat. Siinä sitten loppuilta tehtiin ähkykuolemaa ja katsottiin The wolf of wall street. Dicaprio on aina yhtä syötävä, vaikka itse leffa olikin vähän pettymys. Kolme tuntia pelkkää huumeita, miljoonittain rahaa ja ihan mauttoman paljon seksiä. Taitaa olla elokuvantekijöiden ideat lopussa. 

Käytiin alkuyöstä hautausmaalla kävelemässä ja toivottamassa ennenaikaiset uudetvuodet mun isoisän hautakivelle. Mä rakastan sitä tunnelmaa mikä hautausmailla vallitsee. Tuntuu kuin joka sana pitäisi kuiskia, ja vaikka se koko alue olisi ihan hiljainen, tulee sellainen tunne, että siellä on joku läsnä kokoajan. Vaikka mä en jumalaan uskokkaan ja olen kamalan uskontovastainen muutenkin, niin hautausmaa on sellainen paikka jossa mä uskon johonki. En jumalaan enkä enkeleihin, mutta johonkin jota en osaa sanoin selitää. Tai ehkä tunnen vaan jonkin läsnäolon mun pään sisällä. Hautausmaa saa mut tuntemaan itseni niin pieneksi, siellä nöyrtyy ja unohtaa aina kaiken epäolennaisen ja turhan. #OVERTHINK

Mutta jos te haluatte nähdä maanpäällisen enkelin niin käykää tsekkaamassa mitä tän linkin takaa löytyy! 

Because our ribs are cages

Mun elämään on ilmestynyt aivan uskomaton muusikonalku. Oon ihan yhtä hymyä kun ajattelenkin koko asiaa. Vaikka mun elämä jumittaa vieläkin ikävästi, niin samaan aikaan se tuo mulle uutta ihan mun huomaamatta. Oon sanattoman onnellinen siitä, että noin upee persoona piristää nykyään mun harmaansävytteisiä päiviä ja laajentaa mun musiikkitietoisuutta. Vai olisko joku voinut kuvitella, että pystyn kuuntelemaan esimerkiksi Justin Timberlakea ilman ulinoita ja vapaaehtoisesti? En minäkään, mutta ihmeitä tapahtuu. Kaiken ton musiikkihössötyksen keskellä musta tuntuu, että joku ymmärtää mua ja mun sekasortoja ajatuksia vähän pintaa syvemmin. Oon vaan saanut avattua kipeitä asioita ihan eritavalla kuin monelle muulle pitkään aikaan. 

Jos luet tätä niin haluan, että tiedät kuinka onnellinen oon susta

Tän onnellisen ja yli-innokkaan tytön sisällä kuitenkin kummittelee pieni pelonhäivä. Mä pelkään että tää on taas näitä elämän ohimeneviä tähdenlentoja, joita mun elämässä on pyörinyt surullisen paljon. Pelkään sitä, että tää onnellisuus ja koko meidän ystävyys on muutaman kuukauden sisällä vaan muistona mun pienissä ajatuksissa ja blogiteksteissä. Mun on vaan kamalan vaikea nykyään ymmärtää, että mun elämään voi joskus tulla jotain pysyvää ja näin positiivista. Joo, ehkä mä taas vähän yliajattelen. 

Mun isosisko tuli tänään pitkästä aikaa Kuopioon viettämään joulua ja ollaan sen miesystävän kanssa soiteltu kitaraa ja fiilistelty hyvää musiikkia. Mä rakastan sitä miten meidän sekava ja hajonainen perhe tiivityy jouluksi. Rakastan sitä oikeesti niin paljon, että itkettää. 

Ps. Tiedostan kyllä että mun ulkoasu ei aivan sovellu jouluaikaan. Minkäs teet kun olen näin saamaton!

She better sleep with one eye open‏

Oon nyt viimeisimmät postaukset kirjoittanut lähinnä onnellisuudesta ja hyvästä olosta, mutta haluan avata mun viimeöisiä fiiliksiä vähän tasapainoittamaan tätä vaaleanpunaista blogimaailmaa. 

Mua ahdisti pitkästä aikaa, eikä ihan vähääkään. Joka suunnasta sain kuulla kuinka paljon eri ihmisillä on suunnitelmia niiden elämän varalle, ja tajusin, ettei mulla ole mitään. En mä halua lähihoitajaksi ja juuttua siihen helppoon kellokorttielämään, perustaa pientä söpöä perhettä ja pahimmassa tapauksessa jumittua Kuopioon mun loppuelämäksi. Kuinka ahdistavalta toi ajatus tuntuikaan kahdelta yöllä. Eniten mua ottaa tässä aiheessa päähän ne muka tsemppaavat lauseet "Sulla on vielä elämä edessä" ja "Sä olet vielä ihan liian nuori stressaamaan tollasta". Milloin mä olen tarpeeksi vanha stressaamaan mun elämästä? Sittenkö kun olen oikeasti se kuusikymmpinen katkeroitunut kolmen lapsen yksinhuoltajaäiti, joka on neljäkymmentä vuotta työkseen työntänyt muistisairaiden mummojen suuhun kaurapuuroa? Sittenkö? Mä luulen että silloin se on jo vähän liian myöhäistä. Tosin mua ahdisti muutama muukin asia ja kaikki pienetkin asiat tuntui tuohon aikaan kamalan painavilta. 

Sain sitten aamuyöstä mun fiilikset selviteltyä yhden ihanan ihmisen avulla, ja aamulla mä en eden ajatellut koko asiaa. Tän päivän kuvasaldo tosin on suhteellisen tiivis ja koirarikas, oon ollut kamalan kiireinen jouduttuani vauvavahdiksi. Aloin muuten ihmetellä tätä hullua postaustahtia. Ensin musta ei kuulu mitään puoleenvuoteen ja nyt mä kirjoitan päivittäin. Ehkä tää joulu on sekoittanut mun pään lopullisesti.

Love me two times

Saanko mä kirjoittaa tänään kliseentäyteisesti? Saanhan? Tietysti mä saan, mun blogihan tämä on. 

Mä heräsin tänään hymyillen. Valvoin aamuyöhön ja nukuin pitkään, aivot käännetty lomarytmiin siis! Vaikka viime postauksessa kitisinkin, kuinka mun elämä painaa sitä surullisen kuuluisaa jarrupoljinta, se on mulle ihan okei. Oon onnellinen, että mun ei tarvitse stressata tai murehtia nyt mistään.  

Sain aamulla taas uuden tatuointivision ja otan innolla että pääsen toteuttamaan sitä. Mun päänsisäinen pöytälaatikko pursuaa erilaisia tatuointi-ideoita ja unelmia, mutta paineilen vieläkin mun jumalattoman piikkifobian kanssa, eikä mulla just nyt ole liiemmin rahaakaan väritellä mun ihoa täyteen. Luokitellaanko tatuointikuume sairaudeksi? Onko tähän lääkitystä, vieroitushoitoo tai kenties vertaistukiryhmiä? I need some help right now!

Mulla on ollut jo pidempään kamala motivaatiopuute kirjottamisen suhteen, mutta viimeyönä tajusin taas kuinka tärkeetä se on mulle. Sain hirmuisesti ideoita mun päähän, enkä ehtinyt saada puolistakaan otetta, mutta kirjoitin kuitenkin kolme sivua eteenpäin. Ehkä mä joskus istun upeilla glamour-illallisilla ja juhlagaaloissa mun kirjoittaman kirjan kanssa. Tai sitten en. Ei voi tietää! 

Musiikkia, joulutunnelmaa, perhe, lisää musiikkia, ystävät, lumi, koti, The Doors, uudet tuttavuudet... Nää asiat tekee mut just tänään aivan sanoinkuvailettoman onnelliseksi. Ainut mikä mua ärsyttää suunnattomasti on se, etten saanut aseteltua tän postauksen kuvia kunnolla ja mun teksti on kamalan väsynyttä. Ehkä mun pitää kirjoittaa vähän useemmin tästä lähtien. Ja varmaan vaihtaa ulkoasua vähän talvisempaan. Huoh. 

You will know my name

On tapahtunut niin paljon, mutta kuitenkaan ei ole tapahtunut mitään. Mun elämä junnaa paikallaan, vaikka mun ympärillä tapahtuu kamalasti. Toisaalta tällainen stoppivaihe ja rauhoittuminen on älyttömän hyvä asia mun elämässä just nyt.

Musta tuli sylikummi. Sain joululahjat melkein ostettua. Oon nauranut, itkenyt ja ollut niiden välimaastossakin suhteellisen paljon. Oon löytänyt uusia bändejä, ja vähän vanhempiakin mun soittolistaan. Oon lukenut ja neulonut mun sormet kipeiksi. Oon tutustunut uusiin ihmisiin, ahdistunut niistä, ja samalla ollut niistä suunnattoman onnellinen. En tiedä, olen sekava.  Oon salaa ikävöinyt Reetaa joka päivä ja tuijottanut sen kuvia mun tv-tasolla. Sain tehtyä ensivuoden koulutusohjelmavalinnan, ja pääsyin Mielenterveys ja päihdepuolelle, niin kuin ajattelinkin jo ennen koko amiskan alkua. Nyt toivon vaan, että pääsen sinne, eikä mun tarvitse opiskella vuotta jotain, mikä ei oikeasti kiinnosta. Tai jäädä välivuodelle.

Ehkä paras asia tän kaiken jouluhässäkän ja koomavaiheen keskellä on se, että keskiviikkona tulee myyntiin ACDCn keikkaliput, ja me päästään kuin päästäänkin sinne Saran kanssa. Miten me jaksetaan odottaa puoli vuotta? Meillä on jo kamala määrä suunnitelmia, unelmia ja intoa. Gaaash, aivan liian pitkä aika!