Oon huomannu, että mun tekstit on taas alkanu koostua kaikesta tekotaiteellisesta ja epäolennaisesta joten ajattelin nyt pitkästäaikaa kertoa ihan realistisia kuulumisia vaikka oonkin siinä paljon huonompi kuin noissa fiiliksiä avaavissa ja wnbtaiteellisissa teksteissä.
Mun työharjoittelu palvelutalossa loppu viikko sitten. Tyydyttävään tähtäsin, kiitettävän sain. Olin itestäni ylpeempi kuin aikoihin. Olin yhtä hymyä koko päivän vaikka tiesin, että en ehkä ollut ihan kiitettävän arvoinen vaikka paperissa niin lukikin. Oon ylpee siitä, että en pelännytkään alastoman mummon pesemistä, kädettömän syöttämistä, puolikuuroille huutamista ja sitä kieltämättä vähän ahdistavankin läheistä kontaktia vieraiden, kipeiden ihmisten kanssa. Mun ohjaajat oli loistavia, sain nauraa enemmän kuin ikinä koulussa ja sain tehdä niitä asioita joita oikeesti osasin, mut ei ollu pakko ylittää itteeni jos en halunnut. Sain ehkä hieman lisää motivaatiota opiskella vaikka en sitä ääneen myönnäkkään.
Mulla on kamala ikävä Reetaa. Uskomatonta kuinka tyhjiltä mun päivät tuntuu kun tuun koulun jälkeen kotiin, eikä mulla ole mitään velvollisuuksia enää. Oon myös tajunnu kuinka tärkeitä mun koirista on tullu mulle. Touhuan niiden kanssa enemmän kuin ikinä niihin aikoihin kun Reeta eli. Faktahan on, että eläin on aina se lojaalimpi ystävä kuin ihminen. Ei sillä että mun ystävissä ois jotain valittamista, vaan sillä, että mun on vaan niin paljon helpompi nykyään olla vaan ihan hiljaa ja silittää koiran turkkia kuin avata mun fiiliksiä ääneen jollekkin. Saati sitten kuunnella muiden murheita. Herrajumala mä olen väsynyt sosiaalisuuteen.
Kahden viikon päästä mun piilososiaalisuus pääsee valloilleen kun suunnataan Saran kanssa Jyväskylään Michael Monroen keikalle. Mun keikkakuume on korkeempi kuin koskaan ja odotan tota ihan hulluna. Aaargh en malttais enää millään odottaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti