Oon nyt viimeisimmät postaukset kirjoittanut lähinnä onnellisuudesta ja hyvästä olosta, mutta haluan avata mun viimeöisiä fiiliksiä vähän tasapainoittamaan tätä vaaleanpunaista blogimaailmaa.
Mua ahdisti pitkästä aikaa, eikä ihan vähääkään. Joka suunnasta sain kuulla kuinka paljon eri ihmisillä on suunnitelmia niiden elämän varalle, ja tajusin, ettei mulla ole mitään. En mä halua lähihoitajaksi ja juuttua siihen helppoon kellokorttielämään, perustaa pientä söpöä perhettä ja pahimmassa tapauksessa jumittua Kuopioon mun loppuelämäksi. Kuinka ahdistavalta toi ajatus tuntuikaan kahdelta yöllä. Eniten mua ottaa tässä aiheessa päähän ne muka tsemppaavat lauseet "Sulla on vielä elämä edessä" ja "Sä olet vielä ihan liian nuori stressaamaan tollasta". Milloin mä olen tarpeeksi vanha stressaamaan mun elämästä? Sittenkö kun olen oikeasti se kuusikymmpinen katkeroitunut kolmen lapsen yksinhuoltajaäiti, joka on neljäkymmentä vuotta työkseen työntänyt muistisairaiden mummojen suuhun kaurapuuroa? Sittenkö? Mä luulen että silloin se on jo vähän liian myöhäistä. Tosin mua ahdisti muutama muukin asia ja kaikki pienetkin asiat tuntui tuohon aikaan kamalan painavilta.
Sain sitten aamuyöstä mun fiilikset selviteltyä yhden ihanan ihmisen avulla, ja aamulla mä en eden ajatellut koko asiaa. Tän päivän kuvasaldo tosin on suhteellisen tiivis ja koirarikas, oon ollut kamalan kiireinen jouduttuani vauvavahdiksi. Aloin muuten ihmetellä tätä hullua postaustahtia. Ensin musta ei kuulu mitään puoleenvuoteen ja nyt mä kirjoitan päivittäin. Ehkä tää joulu on sekoittanut mun pään lopullisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti