Ajatuksien perään ajatuksia, niiden perään muistoja, niiden perään hymyä ja naurua. Kyyneleitä. Osa surusta, ikävästä ja pelosta, osa onnesta, kesästä, hyvistä asioista ja tottakai nyyhkyleffoista. Ääh, auttakaa tunnevammaista! Toivon, että tää loma ei loppuis koskaan, eikä mun tarvitsis alkaa stressaamaan koulun alkua vielä aikoihin.
Olin viimeyön mun siskon luona kissavahtina ja soitin Hannan mun seuraks. Ei olla nähty taas aikoihin ja multa pääsee aina unohtumaan miten helppoo ja rentoo Hannan kanssa on olla. Se on sellanen ihminen, jota jonka kanssa on ihanaa varsinkin silloin, kun ei kestä ketään muuta ja kaikkien muiden naamat saa sen kuuluisan pannan puristamaan päänympärystä. Hanna on aina ollu mun pelastava enkeli, se ei oo koskaan jättäny mua pulaan ja on aina päässy mun luokse kun oon valittanu yksinäisyyttäni tai kun muilla kavereilla on ollu parempaa tekemistä. Katottiin monta aivan ihanaa leffaa, joista päällimmäisenä mun mieleen jäi The Vow, joka kaikkien kannattais katsoa!
Mä en oo tuntenu itteeni aikoihin niin onnelliseks kun mä tunsin eilen. Hanna vei mut aivan upeaan paikkaan, sellasille kallioille josta näki auringonlaskun ja järvivedessä pysty uittamaan jalkoja. Kuunneltiin hyvää musiikkia, kuvattiin, naurettiin ja oltiin ihan hiljaa. Oli just sopivan lämmin ja joka puolella oli niin sanoinkuvaamattoman kaunista, että se sai kylmät väreet kulkemaan kropassa. Heti auringon laskettua ihan siihen meidän viereiseen rantaveteen ui sorsia, joita sitten epätoivosesti yritettiin kuvata, vaikka alko olla jo hämärää.
Tänään sit ennen mun kotiinpaluuta otettiin Kristian mukaan ja mentiin uudestaan sinne samaan paikkaan. Totakaan mä en ollut nähnyt varmaan puoleen vuoteen, aargh minne mun sosiaalisuus onkaan hävinny! Jotenkin Reetan lopetuksen jälkeen mun ei oo ollu helppo nauraa ja olla oma itteni, mut tänään tajusin, että elämä taitaa taas kerran voittaa ja kuinka paljon mulla onkaan upeita ihmisiä ympärillä. Tää kesä ja unelmat vie mut ihan muihin tiloihin, voin pitkästä aikaa sanoo olevani onnellinen!
Keskiviikko. Toinen päivä heinäkuuta kaksituhatta neljätoista. Mun elämäni tähänastisesti kamalin ja rankin päivä.
Heräsin järkyttävään päänsärkyyn ennen kymmentä, otin kipulääkkeitä ja kelasin mielessäni päivän vastaantulevia tapahtumia. Tiesin jo aamusta, että tänään mun elämä muuttuu, itken silmät vähintäänkin irti päästäni ja joudun saattamaan jonkun rakkaan ikiuneen. Lääkärinaika oli varattu kello kolmeksi. Yli viisi tuntia aikaa, liikaa ajatuksia, päänsärky, sanoinkuvaamattoman paha olla.
Mä istuin sohvalla. En halunnut puhua sanaakaan, en liikkua minnekkään. Kahvi maistui suoraan sanottuna paskalta ja taivaalta tuli vettä kaatamalla. Talon viereen oli kaivettu kahden metrin syvyinen hauta, koirat pyöri mun ympärillä kuin vaistoten, että jotain selittämätöntä on tapahtumassa. Tunnit kului hitaasti, mutta toivoin niiden vain jatkuvan ja jatkuvan. Äiti itki, isä yritti piristää ja yritin vaan ajatella, että tää kaikki on unta.
Sain itteni ylös vasta puoli kolme ja mun fiilikset tuntu purkautuvan käsiin. Se kävelymatka tallille ja laitumen eteen kävi urheilusuorituksesta. Reetasta näki kuinka hämmentynyt se oli kun halasin sitä itkien useita minuutteja ja höpötin ihan omiani. Mua sattui niin valtavasti kun se tönäisi mua turvallaan kuin sanoen ettei ole mitään hätää.
Leikkasin sen hännästä jouhia muistoksi, harjasin sen ja olin sen kanssa kahdestaan. Eläinlääkäri ajoi pihaan ja kysyi moneen kertaan, ollaanko tehty varmasti lopullinen päätös. Ei oltu, mutta me ei pystytty kattomaan, kun Reetaan sattu. Lääkäri etsi sen kaulasta suonen ja pisti sille pienen annoksen rauhoittavaa. Sitten me lähdettiin meidän viimeiselle yhteiselle matkalle.
Se neljänsadan metrin matka haudalle oli mun rankin matka ikinä. Mun itku loppu kuin seinään. Me vaan käveltiin. Talutin sen haudan lähelle, halasin ja muistutin sitä siitä, kuinka paljon mä sitä rakastan. "Nuku hyvin rakas, kiitos ihan kaikesta." Annoin riimunnarun tallinomistajalle ja lähdin sisälle. Mä en voinu jäädä kattomaan kun se nukkui pois. Samalla hetkellä kun Reeta oli saanut viimeisen pistoksen, sade loppui ja aurinko tuli esiin pilvien välistä, uskomatonta mutta totta. Mun sisällä oli niin tyhjä olo, etten tuntenu yhtään mitään.
"Mä sain kahdeksan vuotta sitten hevosen. Hevosen joka oli hakattu ja rääkätty pilalle, sen päässä oli ikuinen arpi, se oli vihainen, arvaamaton, eikä antanu koskettaa päätään. Sen jalat oli juoksutettu nivelrikolle ja sitä oli vaihdeltu tallilta toiselle. Mulla kesti VIISI VUOTTA että sain sen luottamaan muhun, sain siitä ystävän joka kannatteli mua kun mulla oli vaikeeta, ystävän joka oli riippuvainen musta ja toisin päin. Opin sen avulla ottamaan vastuuta, rakastamaan ja olemaan oma itteni, se piti mun jalat maassa. Sen avulla mä oon mä, eikä musta tullu sitä kuvottavaa teiniä mitä vanhemmat musta odotti ja mitä mä ite halveksin. Oon sille sanattoman kiitollinen ihan kaikesta, joka hetkestä vaikka välillä oli helvetin rankkaa perua muita juttuja sen takia.
Tänään iso osa musta meni Reetan mukana sinne jonnekkin, iso pala mun elämästä hyvästeltiin tänään. Terveiset sinne taivaaseen, rakastan sua, mun oma taistelija! Kaunista matkaa ja ikiunta Reetuska 18.6.1997-2.7.2014♥"
