Oon tajunnu asioita. Luoja kuinka paljon mä olen tajunnut turhia asioita viimeaikoina. Tajusin, etten pysty kuuntelemaan John Legendin All of me:tä itkemättä. Tajusin, että oikeestaan nautin tosta syksyn kaatosateesta ja kylmästä tuulesta. Tajusin taas kerran että talvi tulee oikeesti, ja tajusin että vihaan lunta, niinkuin joka ikinen vuosi. Tajusin, että oon saanu mun ehkä maailman turhinta, mutta mulle tärkeintä kirjaa kirjotettua yhdeksän sivua eteenpäin. Havahduin siihen, että olin kuunnellut Jonne Aaronin uusinta biisiä varmaan kymmenen kertaa putkeen ja meinasin jäätyä kylmiin väreisiin ja menettää näkökyvyn pelkästään sen takia, että toi biisi liikkutti mua niin paljon että itkin silmät irti.
Tajusin, että mun ja Saran Michael Monroen keikkaan on enää viikko. Tajusin kuinka onnellinen oon siitä, että pääsen hetkeksi pois kuopiosta. Tajusin myös, että saatetaan keskenämme eksyä Jyväskylään, mutta sekään ei haittaa ollenkaan. Tajusin miten ihana Sara on vaikka se onkin varmasti maailman hankalin ihminen. Tajusin kuinka paljon vihaankaan tätä kaupunkia. Tajusin, että mun vanhemmat on oikeasti maailman parhaat eikä niissä oo mitään valittamista. Ne btw varas meille Teneriffan matkan helmikuulle, ja tajusin että huokaisin senkin takia pitkänpitkän onnentäyteisen huokauksen.
Tajusin, että rakastan tekotaiteellisia blogitekstejä, villasukkia ja kahvia. Ja tekotaiteellisia kuvia, esimerkiksi juuri niistä villasukista ja kahvikupista. Tajusin, että rakastan Queenchristin runoja. Tajusin, että vaikka kuinka vihaankin poikabändejä niin mun silmissä Zayn Malik on syötävän hyvännäkönen. Tajusin, että musiikki kuulostaa paljon paremmalta ahtaassa ja tiiviissä tilassa ja kiitos tästä kuuluu Hannalle. Tajusin, että tajuan nykyään paljon turhia asioita jotka joko vaikuttaa mun elämään, tai sitten ei liikuta mua minnekkään päin.
Oon huomannu, että mun tekstit on taas alkanu koostua kaikesta tekotaiteellisesta ja epäolennaisesta joten ajattelin nyt pitkästäaikaa kertoa ihan realistisia kuulumisia vaikka oonkin siinä paljon huonompi kuin noissa fiiliksiä avaavissa ja wnbtaiteellisissa teksteissä.
Mun työharjoittelu palvelutalossa loppu viikko sitten. Tyydyttävään tähtäsin, kiitettävän sain. Olin itestäni ylpeempi kuin aikoihin. Olin yhtä hymyä koko päivän vaikka tiesin, että en ehkä ollut ihan kiitettävän arvoinen vaikka paperissa niin lukikin. Oon ylpee siitä, että en pelännytkään alastoman mummon pesemistä, kädettömän syöttämistä, puolikuuroille huutamista ja sitä kieltämättä vähän ahdistavankin läheistä kontaktia vieraiden, kipeiden ihmisten kanssa. Mun ohjaajat oli loistavia, sain nauraa enemmän kuin ikinä koulussa ja sain tehdä niitä asioita joita oikeesti osasin, mut ei ollu pakko ylittää itteeni jos en halunnut. Sain ehkä hieman lisää motivaatiota opiskella vaikka en sitä ääneen myönnäkkään.
Mulla on kamala ikävä Reetaa. Uskomatonta kuinka tyhjiltä mun päivät tuntuu kun tuun koulun jälkeen kotiin, eikä mulla ole mitään velvollisuuksia enää. Oon myös tajunnu kuinka tärkeitä mun koirista on tullu mulle. Touhuan niiden kanssa enemmän kuin ikinä niihin aikoihin kun Reeta eli. Faktahan on, että eläin on aina se lojaalimpi ystävä kuin ihminen. Ei sillä että mun ystävissä ois jotain valittamista, vaan sillä, että mun on vaan niin paljon helpompi nykyään olla vaan ihan hiljaa ja silittää koiran turkkia kuin avata mun fiiliksiä ääneen jollekkin. Saati sitten kuunnella muiden murheita. Herrajumala mä olen väsynyt sosiaalisuuteen.
Kahden viikon päästä mun piilososiaalisuus pääsee valloilleen kun suunnataan Saran kanssa Jyväskylään Michael Monroen keikalle. Mun keikkakuume on korkeempi kuin koskaan ja odotan tota ihan hulluna. Aaargh en malttais enää millään odottaa!
Oon huomannu, että vaan sillon kun oon kipeenä, mulla on inspiraatiota kuvailla ja kirjoittaa. Mulla tosiaan alkoi työharjoittelu vanhusten parissa neljä viikkoa sitten, ja viimeisiä viedään. Oon taas heranny siihen ajatukseen, ettei tää ole todellakaan mun ala. Oon aivan liian empaattinen ja tuon työasioita väkisin kotiin, kun ne jäävät askarruttamaan mieltä. Loppukesän Viron reissustakaan en ole ehtinyt kirjoittamaan. Keskityin suomenlahden toisella puolella lähinnä pelkästään lompakon tyhjentämiseen ja vanhempien kanssa touhuiluun. Mukava reissu tappavaa hellettä lukuunottamatta. En edes yritä luvata tähän mitään milloin postan seuraavan kerran, kun tiedän etten saa sitä toteutettua taaskaan kovin lyhyen aikavälin sisällä. Keräilen motivaatiota ja kirjoittelen sitten kun mulla on jotain kirjoitettavaa!
