Mä en oo kirjottanu yhtäkään mielipidekirjoitusta vielä tänne blogin puolelle, mutta tänään mä näin taas kerran sellaisia asioita, että mä aloin miettiä, miks en oo kirjoittanu tästä aikaisemmin.
Yksi parhaista artikkeleista oli ehdottomasti tämä.
”- Meillä on niin paljon masentuneita, että korkealaatuista hoitoa on vaikeaa järjestää kaikille, varsinkaan perusterveydenhuollon puolella. Lääkehoito auttaa masentunutta pääsemään lamaannuksen tilasta ja ratkaisemaan itse omia ongelmiaan.
Pääsy terapiaan kestää kauan, ja sitä odotellessa itsemurhariski on olemassa,
ellei lääkitys ole kunnossa.”
Pääsy terapiaan kestää kauan, ja sitä odotellessa itsemurhariski on olemassa,
ellei lääkitys ole kunnossa.”
Jos tämä aihe kiinnostaa teitä lukijoita tippaakaan, niin suosittelen lukemaan tuon jutun. Tosin se on vuodelta 2010, mutta itse en ainakaan näe kovin suurta muutosta tuosta tähän päivään.
Mulla on itselläni monta ystävää ja tuttua, jotka sairastavat mielialasairauksia. Oikeestaan tässä kun tarkemmin mietin, niin ainakin seitsemällä kymmenestä mun tutuista on jotain isoja ”ongelmia”. Tekee äärettömän pahaa katsella niiden elämää, kun ne ei saa tarpeeksi apua.
Syödään lääkkeitä, pidetään väkipakolla ittemme kasassa, esitetään iloista, puhutaan liian vähän ja turvaudutaan lauseisiin ”Kyllä se siitä ajan kanssa” tai ”Tää on vaan huono vaihe”. Hymyillään vaikka itkettää. Ollaan hiljaa, vaikka haluaisi purkaa asiat jollekin, joka osaisi auttaa. Peitellään arpia vaatteilla. Tapetaan itseämme hitaasti sisältä.
Kuuluuko sen olla näin?






Ei kommentteja:
Lähetä kommentti