I’m not done yet

Menet istumaan isoon saliin, jossa istuu sun lisäksi lähemmäs kaksisataa ihmistä. Kaikkia jännittää. Kuulet oman nimesi, et yhdenkään tutun nimeä. Menet luokanohjaajan perään. Kun oma luokkasi on jaettu, kuulet ystäväsi nimen mainittavan, tosin eri luokalle.

Mä en oo varmaan ikinä ollu näin ahdistunu ku tänään. Kun istuin täyteen luokkaan puolitutun kymmenenvuotta vanhemman miehen viereen ja katselin ympärilleni, enkä nähnyt ketään tuttua, aloin katua, että edes hain lähihoitajakouluun.

Käytiin sitten ruokatunnilla tän mun puolitutun kaverin kanssa syömässä, ja se tarjos mulle kahvit. Juteltiin niitä näitä, ja aloin pikkuhiljaa rauhottua ja ymmärtää, että moni muukin siellä jännittää. Seuraavalle tunnille mennessämme kuitenkin tää mun puolituttu siirrettiin eri ryhmään, kun hänet oli jo alunalkaen laitettu väärän tasoiseen ryhmään. Siinä vaiheessa mulle tuli niin epätoivonen olo, että olisin vaan halunnu juosta pois siitä koulusta ja jäädä koko vuodeks kotiin. Mun ainut turva vietiin pois siltä luokalta ja jäin ihan yksin.

Istuin sitten siinä paikallani ihan yksin ja kattelin paniikissa ympärilleni. Lopulta kuitenki sain suuni avatuksi, ja tutustuin muutamaan tyttöön, jotka siinä mun ympärillä istu. Luokanvalvoja vaikutti ihan mukavalta, eikä muissakaan opettajissa ainakaan vielä ollut mitään vikaa.

Mä en ymmärrä siitä lukujärjestyksestäkään yhtään mitään! koko paperi täynnä jotain koodeja ja lyhenteitä joita ei oo selitetty, ja kaiken lisäks se lukujärjestys vaihtuu joka viikko. Mikä järki siinä on?!

Oli hirveetä tehdä itse sitä lukujärjestystä, kaikki oli kamalan monimutkasta ja vaikeeta. Monelle kaverille sitten koulun jälkeen sanoinkin, että jos olisin kehdannu, niin olisin alkanut itkeä ihan vaan sen takia, kun kaikki oli niin hankalaa, ja tunsin olevani niin yksin, vaikka ne tytöt joihin tutustuin vaikutti ihan mukavilta. Musta vaan tuntuu, etten mä oo valmis vielä tekemään kaikkee ite ja opiskelemaan kunnolla. Se vaan ei oo mun juttu.

Mulla on kamala ikävä mun yläasteen luokkaa. Rakastin niitä ihmisiä ja kaikille oli helppo puhua. Olis ihana vaan kävellä siihen tuttuun ja turvalliseen luokkaan, jossa tunsin kaikki ja jossa yhteishenki oli enemmän ku mahtava. Oikeesti ikävöin sitä turvallista tunnetta nyt enemmän ku koskaan.

Kun mut lopulta päästettiin kotia kohti, lysähdin vaan tohon sohvalle meittimään. Jospa tää tästä taas lähtee, onhan se ennenki lähteny. Tällähetkellä tuntuu todella epätoivoselta ja mua ahistaa, mutta ei mulla oo muuta vaihtoehtoo ku mennä sitkeesti eteenpäi :) Nyt istun tässä koneella, kuuntelen musiikkia ja syön jäätelöö! Kun mua ahdistaa tai masentaa ni mä syön aina jäätelöä. Se auttaa oikeesti, suosittelen kokeilemaan :)