The beat of my heart can you feel it?

Otin omaa lomaa koulusta torstain ja perjantain, ja suuntasin mun siskon luo Hämeenlinnaan. Mun koko viikko on ollu yhtä ahistusta, pettymyksiä, stressiä ja itkemistä, joten yritin kerätä itteni kokoon, koska tiesin, että Niina saa mut taas tajuumaan, miten hyvin mun asiat on.

Käytiin porukoiden kanssa kiertämässä iltamyöhällä hämeenlinnan naisvankila ja niitä vanhoja linnarakennuksia. Siellä tuntee ittensä niin pieneks! Illalla tultiin sit kämpille ja kaivettiin Niinan tarotkortit esiin. Mulle ei oo koskaan aikasemmin ennustettu mitään, jos horoskooppeja ei lasketa, mutta oon aina ollu kamalan taikauskonen. Tärisin ja vapisin joka kortin kohalla, ja joka ikinen luenta oli suoraan mun elämästä. Miten ne voi osuakkaan niin nappiin?

Tultiin sit perjantai iltana takas Kuopioon, koska olin varannu lipun Reckless Loven keikalle lauantaiks. Mun oli tarkotus mennä jo kolmen aikoihin jonottaa Hannan ja parin muun kaverin kanssa, mutta siihen aikaan pyörittelin vielä mun kännykkää ja viestiä 

”Mä en jaksa tulla, mulla on niin paha olla ja ahistaa, etten oo keikkafiiliksellä.”

Lopulta kuitenki päätin, että en peru Recklessin keikkaa jo kuudetta kertaa, vaan menen vaikka pää kainalossa.

Onneks menin.

Hitto mä en tuu koskaan pääsemään noin hyvälle keikalle. Ja se jonottaminen kannatti. Päästiin eturiviin, sellaselle kohalle, jossa se lava irtautuu muusta lavasta jonkun metrin ja jossa Olli veti suurimman osan keikasta. Tää tarkottaa siis sitä, että melkein koko keikan ajan Olli oli noin kahenkymmenen sentin päässä meistä. Ensimmäiset kolme biisiä mä vaan itkin ja kiljuin, ja kaikki muu katos mun mielestä. Ihan mahtava tunne. Vielä mahtavampi oli, kun itkin ja Olli katto mua silmiin. Helvetti oisin varmaan pyörtyny jos olisin sen ihmismäärän keskellä mahtunu. Olli oli niin aito ja sulonen, puhu äärettömän sympaattisesti savonmurretta ja hymyili ja nauro kokoajan. Mulla oli kädet kokoajan Ollin pohkeissa ja säärissä, hakattiin lavaa Tiian kanssa niin, että ei tunnettu meidän käsiä, huudettiin, kiljuttiin ja laulettiin, suurin piirtein maattiin siinä lavalla ja roikuttiin aidassa, meinattiin saada mikkiständistä päähämme, saatiin jätkien juomapullot ja nimmarit. Ja mä sain henkilökohtaset tsemppaukset Ollilta, kun ennätin nimmareiden jaossa kertoo mun paskasta viikosta! Oli mahtavaa saada ajatukset muualle, olla hyvässä seurassa ja unohtaa kaikki mitä ympärillä tapahtu ja se miltä näytti. Oli vaan täysillä mukana siinä keikkafiiliksessä. Voisin elää ton eilisen satakertaa uudestaan enkä koskaan kyllästyis.

Onneks lähdin.